Puhe kaatuneitten muistopäivänä 2018

Puhe kaatuneitten muistopäivänä 20.5.2018 Vuoriniemellä ja Punkasalmella
Kansanedustaja Hanna Kosonen

”Te ette turhaan taistelleet,
te ette turhaan kaatuneet,
te saitte suurimman voiton.
Te voititte veljen veljelleen,
te löysitte kansan eksyneen,
te airuet aamunkoiton.”

Kunnioitetut veteraanit, veteraanien omaiset, kotirintamalla vastuuta kantaneet. Hyvät juhlavieraat!

Näin lausui runoilija Yrjö Jylhä runossaan ”Vaienneet voittajat” talvisodan jälkeen. Talvisodan jälkeen puolustusvoimain ylipäällikkö sotamarsalkka Carl Gustaf Mannerheim antoi toukokuussa 1940 päiväkäskyn, jolla hän pyrki korostamaan kansallista yhtenäisyyttä. Mannerheimin päiväskyssä todetaan, että kaatuneitten muistopäivää vietetään ”nyt päättyneessä sodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä”.

Kaatuneitten muistopäivää vietetään kaikkien heidän muistoksi, jotka ovat suomalaisia koskettaneissa sodissa tai rauhanturvaajan tehtävissä kaatuneet, teloitettu tai kuolleet vankileirillä. Käsittelen tässä puheessa sotien merkitystä ja veteraanisukupolven jättämää perintöä tähän päivään.

Hyvät kuulijat!

Juhlimme viime vuonna Suomen satavuotisjuhlia. Tämä vuosi on muisteltu sisällissotaa, johon Suomi ajautui vain muutamia viikkoja eduskunnan itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Olemme kuluneina kuukausina käyneet läpi alkuvuoden 1918 kivuliaita tapahtumia hakematta syyllisiä. Olemme tarpeeksi vahvoja käsittelemään tapahtumia toista osapuolta loukkaamatta ja tosiasioita salaamatta. Suvuissa on omat tarinansa, omat kipeät ja ehkä vaietut kokemukset. Niistä meidän pitää oppia. Niistä on siirtynyt aineksia myös suomalaisuutemme.

Maalaisliiton senaattori Kyösti Kallion sanat toukokuulta 1918 ovat jääneet historiaan. Ne sopivat ohjenuoraksi yhä nykyään:

”Meidän on luotava sellainen Suomi, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia, Suomen tasavallan kansalaisia, jotka kaikki tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät täällä.”

Kallion puhe oli hallitustasolta ensimmäinen, jossa vaadittiin sovintoa koston ja rangaistusten sijaan.

Katkeruus ja kosto pääsivätkin valloilleen varsinaisten sotatoimien päättyä. Punaisiin kohdistuneet kostotoimet riehuivat pahimmillaan toukokuun alussa 1918. Sodan jälkiselvittelyissä ja vankileireillä kuoli vielä tuhansia ihmisiä ennen kuin sovintopolitiikkaa päästiin käytännössä toteuttamaan.

Arvoisa juhlaväki!

Sovintopuhe loi henkisen pohjan kansalliselle eheytyspolitiikalle. Ajatus oli, että sovinto ja eheys rakentuvat vain tarttumalla uudistusotteella yhteiskunnan kipeisiin epäkohtiin ja vääryyksiin. Eheytyminen täydentyi, kun juuri presidentiksi valittu Kallio nimitti 1937 hallituksen, jossa sisällissodan voittajat ja voitetut istuivat yhdessä.

Niinpä talvisodan syttyessä suomalaiset lähtivät yhtenäisinä, isänmaataan rakastavina suomalaisina, puolustamaan itsenäisyyttä. Kallio johti talvisodan ihmettä tasavallan presidenttinä.

Jatkosodan suurhyökkäyksen pysäyttäminen kesällä 1944 oli toinen ihme. Rintama kesti eikä maata vallattu. Sodissa Suomi säilytti itsenäisyytensä. Siitä Suomi taisteli, mutta taisteli oikeastaan enemmästä, taisteli elämästään.

Hyvät juhlavieraat!

Sotien aineelliset ja henkiset menetykset olivat valtavat. Sodassa moni menetti lapsensa, veljensä, puolisonsa ja isänsä. Sota oli ensisijaisesti nuorten ihmisten sotaa. Nuorimmat rintamalla taistelleet olivat noin 18-vuotiaita. Sankarihautojen kivistä voimme todeta, että valtaosa kaatuneista oli nuoria miehiä, oikeastaan poikia. Sota kaataa aina parhaassa iässä olevia.

Oliko tämä kaikki turhaa, ja miten tästä selvittiin eteenpäin? Veteraanisukupolven tehtävä on ollut suunnaton. Ihailtava on se elämänhalu ja usko, joka oli sodanjälkeisten vuosien ihmisillä. Sodan runteleman ja köyhdyttämän maa nostaminen hyvinvointivaltioksi on vertaansa vailla oleva saavutus.

Sodassa vakavasti vammautunut Jaakko Voipio, myöhemmin professori, kuvasi tuntojaan vuonna 1945 eräässä puheessaan nuorille ikätovereilleen näin:

Isänmaalla on terve sydän, se elää. Me emme ole viimeiset suomalaiset. Meidän jälkeemme tulevat toiset. He saavat kokea nuoruuden. Meistä riippuu, saavatko he perinnöksi katkeruuden vai tulevaisuudenuskon.”

Hyvät kuulijat!

Me veteraanisukupolven jälkeläiset saamme olla syvästi kiitollisia siitä, että meitä ei kasvatettu vihaan ja itsekkyyteen vaan uskoon parempaan tulevaisuuteen, työhön, omaan vastuuseen ja toisista välittämiseen. Näillä opeilla rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntamme, ja näillä opeilla se on mahdollista myös säilyttää.

Päätän puheeni Kalervo Hämäläisen Veteraanin iltahuudon sanoihin:

”Rannalle himmeän lahden
aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon,
taakka jo laskettu on.
Taattoa muista sa silloin,
askel jo uupunut on,
lapset ja lastemme lapset,
teidän nyt vuoronne on.

Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,
muistakaa, heille kallis ol’ maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin,
himmetä ei muistot koskaan saa!”